Olen parhaillaan sairaslomalla ja kun kunto kerran antaa periksi, niin mika ettei , panen muutaman sanasen blogiini. Sysayksen tahan sain kahdelta ystavaltani, joista toista voisin luonnehtia varsinaiseksi blogi-konkariksi.

Idea tassa blogi-hommassa tuntuu olevan se klassinen paivakirja, silla erotuksella, etta tata ei aloiteta sanoilla “Rakas paivakirja”. Ennen aloitettiin. Se oli minusta aina kovin outoa, mutta nain oli ilmeisesti jossain korkeammalla taholla paatetty, joten kaikki pikutytot kuuliaisesti rakastivat niita paivakirjojaan, jotka voitiin viela lukita pienen pienella munalukolla, jonka avaimet hukkuivat ennatysajassa.

Se klassinen paivakirja on nyttemmin saanut vaistya, uudet tuulet puhaltavat. Nain vanhenevana naishenkilona on hyvin mielenkiintoista seurata naita uusia keksintoja ja suoraan sanottuna hompotyksiakin, joita markkinoille suorastaan tulvii. Hauskaahan tama nykyaika on, kaikkine uutuuksineen.

Ainoa ikava puoli tassa edistyksellisessa elamassa on mielestani se, etta ne perinteiset taidot tahtovat nykysukupolvilta unohtua. Kukaan ei enaa halua tehda “paskahommia pienella palkalla”. Kukaan ei halua olla putkimies, sahkomies, puhdistustyontekija, kirvesmies tai joku muu, jonka tyo ei vaadi akateemista loppututkintoa. Kaikki haluavat opiskella yliopistoissa saadakseen helpon ja siistin hyvin palkatun sisatyon. Kuka tekee tulevaisuudessa kaikki kaden taitoa vaativat tyot?

Taman piti olla vain lyhyt avausviesti eika mikaan epistola, joten jatketaanpa seuraavalla kerralla.